Lähimmäisenrakkaus on tärkeä arvo yksilön kuin myös yhteiskunnan elämässä. ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on ollut ja tulisi yhä olla Suomen kansan yksi perustuskivi, jonka pohjalta päätöksiä tehdään.      Jo 2000 vuotta sitten keskustelu kävi kuumana siitä, että kuka on minun lähimmäiseni. Silloin uuden ja kummallisen ryhmän keulahahmolta haluttiin kommentti asiaan ja samalla halutiin nähdä kummalleko puolelle hän asettuu. Vaihtoehtoja oli kaksi; 1) lähimmäisenrakkaus koskee vain omaa etnistä ryhmään (tässä tapauksessa juutalaisia) tai 2) lähimmäisenrakkaus koskee myös muita ihmisiä. Tähän kysymykseen ei kuitenkaan saatu vastausta vaan fiktiivinen kertomus, jonka me tunnemme nimeltä ”Laupias samarialainen”. Tämän vertauskuvallisen kertomuksen opetus ja vastaus on yllättävänkin helppo, lähimmäinen on se ihminen jolla on avuntarve ja on meitä lähellä ihonväriin, kieleen, uskontoon, etniseen ryhmään katsomatta. Itseasiassa myöhemmin Jeesus vei rakastamisen vielä pidemmälle sen kaikista vaikeimmalle tasolle, kun hän opetti, että tulee rakastaa vihollisia. Jos tuo vihollisten rakastaminen jää kristinuskon periaatteista ja elämästä pois, niin silloin kristillinen lähimmäisenrakkaus ei juurikaan erotu muiden arvopohjien ajatteluista. Toinen Jeesuksen merkittävä lähimmäisen rakkauden periaate on ”mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää samoin heille”. Tämä ajattelu vaatii kykyä ja halua asettua toisen ihmisen asemaan ja elämän tilanteeseen.

Lähimmäisten rakastamisessa voidaan hyvinkin nähdä useita eri ulottuvuuksia. Itse miellän aiheen koskevan kolmea eri toisistaan selvästi erottuvaa sektoria. Tämä jako ei toimi niiden kohdalla joille seurakunta ei ole samassa asemassa, kuin se omassa elämässäni on. Nämä sektorit ovat: 1) perhe 2) seurakunta ja 3) ympäröivä maailma.